Kotimainen kantaesitys kysyy, voiko mikään täyttää äidin jättämää aukkoa?

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen (s. 1944) oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Suru mykisti isän, äidistä ei puhuttu, ja Eero ja hänen kaksi nuorempaa veljeään jäivät vastauksia vaille. Kun ei muistella, niin ei myöskään muisteta. Äiti haaleni surulliseksi kuvaksi olohuoneen seinälle, samoin kuin ajatukset äidistä, mutta tunteet ja ikävä jäivät kaihertamaan pinnan alle.

Kun Lauri-isä kuoli vuonna 1994, Eero sai haltuunsa vanhempiensa kirjeitä, päiväkirjoja sekä monenlaisia lappusia, jotka olivat täynnä kuvauksia perheen iloista ja suruista. Niiden kautta avautui uusi yhteys menneeseen ja alkoi aikamatka äidin luo. Samalla oli palattava myös koko elämän kestäneen kivun syntyhetkeen. Kirjeitä lukiessa muistot heräsivät eloon ja alkoi tutustuminen todelliseen äitiin. Rakentui kuva onnellisesta ja elämänmyönteisestä nuoresta naisesta, rakastavasta vaimosta ja äidistä, Aili Huovisesta, ja perheen yhteisistä hetkistä, luopumisesta – ja lähdön hetkestä.

Äitiä ikävä on henkilökohtainen ja herkkä, riipaisevan kaunis muistelmateos, jossa Huovinen palaa lapsuutensa maisemiin ja 34-vuotiaana kuolleen äitinsä muistoon. Kaipauksen taival on pitkä. Nyt Huovinen on 78-vuotias, ja hänellä on yhä äitiä ikävä. Voiko äidin löytää uudelleen, ja jos voi, helpottaako ikävä koskaan?

Mieli tekisi keskustella äidin kanssa,
kysyä elämästä, kulkea käsikynkkää,
katsoa silmiin, silittää hiuksia ja halata,
olla lähellä kuin pikkupoika. Vierellä, sylissä.
– Eero Huovinen